Filippiinit oli mahtava kokemus! Tunnelmat Victoria vuoren kiipeämisestä!
Filippiinien matka on takana ja noin kolme viikkoa on oltu kotona. Paluu arkeen oli karu. Lämpötilaero oli 40c luokkaa kun laskeuduttiin Suomen maaperälle. Kävi kyllä mielessä koko paluun järkevyys...
Kylmyys ei ollut ainoa asia mikä aiheutti sopeutumis vaikeuksia. Filippiinien tasolla aurinko nousi aamukuudelta ja meni taivaanrannan taakse kuudelta illalla. Täällä kotomaassa tuntuu, ettei aurinko nouse oikeastaan ollenkaan ja se on aiheuttanut ongelmia kropan käynnistymiseen. Vasta nyt alkaa tuntua, että keho tottuu olemaan täällä.
Ei voi muuta sanoa kuin, että matka oli loistava kokemus!
Matkamme ensimmäinen pysäkki oli pääkaupunki Manila. Heti lentokentältä lähtiessämme huomasimme tulleemme todella suureen kaupunkiin. Ruuhkat olivat hirveät ja saastesmogi kaupungin yllä ei ollut kaunis näky. Kaksi yötä oli tarpeeksi tuota. Oli aika jatkaa matkaa.
Lensimme Manilasta Palawanin saarelle aurinkoisessa säässä ja mieli rupesi heti rentoutumaan. Lentokentän vieressä on Puerto Princesa niminen kaupunki, jossa tapasimme yhden paikallisista avustajistamme kiipeilyn järjestelyissä. Saimme tarpeellista informaatiota vuoresta mutta myös huonoja uutisia, koska alkuperäinen oppaamme Bodji ei kuulemma pääsisi mukaan. Tapaisimme Bodjin kuitenkin seuraavassa kohteessamme Narrassa, josta myös itse kiipeilyreissumme alkaisi. Saimme kyydin paikalliselle "bussiasemalle", joka käytännössä oli pikkubussi johon ahdettiin niin monta ihmistä kuin mahdollista. Täytyy sanoa, että oli ahdasta parin tunnin ajan. Saavuttuamme Narraan meidät jätettiin tievarteen, josta jatkoimme kolmipyöräisellä moottoripyörällä matkaa 15 minuuttia kunnes olimme hotellilla.
Yritimme asettua hotelliin nopeasti koska seuraavana aamuna olisi aikainen herätys ja matka vuorta kohden alkaisi. Ennen lepoa piti kuitenkin käydä pikaisella pulahduksella lämpimässä valtameressä ja tavata Bodji Narran keskustassa. Bodji kertoi järjestäneensä meille kaksi opasta, jotka ymmärtävät suhteellisen hyvin englantia mutta eivät oikein puhu sitä. Siihen oli siis tyytyminen. Huomenna näkisimme miten kommunikaatio onnistuisi...
Hieman huonosti nukutun yön jälkeen olimme aamiaisella kukonlaulun aikaan ja matkalla Victoria vuorta kohden puoli tuntia myöhemmin. Yhden oppaamme ja kuskimme kanssa kävimme ostamassa loput ruokatarvikkeet tuleville kolmelle päivälle. Olimme melken perillä jump pointissa ennen kuin otimme kyytiin toisen oppaamme.
Reput kantoon ja menoksi!
Kävelimme tien/poulun tapaista puolisen tuntia, jonka jälkeen kulkuväylä oli epämääräinen polku. Vajaan tunnin kävelyn jälkeen tuli ensimmäinen joen ylitys. Tulossa oli kolmetoista joen ylitystä ja oppaamme suosittelivatkin vaihtamaan trekkauskengät sandaaleihin. Vesi ei onneksi ollut kovin korkealla, koska varsinainen sadekausi oli jo menossa ohi mutta veden virtaus oli kuitenkin paikoittain todella voimakas.
Ei mennyt kauaan kun löysin ensimmäisen Limatikin (iilimadon) varpaitteni välistä. Hyönteiskarkote ei oikein toiminut kun vähän väliä kävimme joessa. Mitä pidemmälle matka eteni, sitä agressiivisempia tuntuivat iilimadot olevan. Onneksi ne sentään tuntuivat pysyvän lantion alapuolella. Pientä lisätietoa Limatikeista täältä.
Nilkat, polvitaipeet ja lopulta selän puolelta lantioluun yläpuolelta ne olivat saanet maistaa Suomalaista verta. Vaatteista huomasi, että niiden verenhyytymistä hidastava aine oli toiminut. Vaatteissa oli veritahroja sen verran, että olisi voinut kuvitella olleensa puukkohippasilla.
Ensimmäinen päivä oli lyhyt ja helppo fyysisesti. Pimeyden laskeutuessa mieleen tuli tunne, että tämä on vähän liian helppoa... Ensimmäinen viidakossa nukuttu yö meni vähillä unilla vaikka periaatteessa nukkumisaikaa oli noin 10 tuntia. Yöllä satoi vettä ja aamu valkeni kosteissa merkeissä. Leiri kasaan ja matka jatkuu. Aurinko alkoi paistaa pian ja kosteusprosentti nousi varmaan lähelle sataa lämmön vaikutuksesta. Päivä kaksi oli tosiaan aivan erilainen kuin ensimmäinen. Melkein heti lähdettyämme aloimme nousemaan jyrkkää rinnettä ylöspäin ja jostain syystä jalat ei toimineet ollenkaan vaan jo parin tunnin nousun jälkeen alkoi etureidet menemään tukkoon. Alkava mahatauti ilmeisesti jo vei voimia. Loppunousu kakkosleiriin oli minulle aikamoista taistelua ja sanoisin, että se oli raskainta mitä olen tehnyt.
Päästyämme leiriin ja syötyämme, iski mahatauti kunnolla...
Kakkosleirissä oli vain tunnin tauko, jonka jälkeen piti päättää lähdenkö mukaan yrittämään huippua. Mahalääke, jonka olin ottanut heti leiriin saavuttuamme, alkoi vaikuttaa ja päätin lähteä yrittämään huiputusta.
Alunperin kakkosleiristä huipulle piti mennä tunti mutta meiltä meni siihen noin 1,5 tuntia. Huippunäkymät oli todella hienot! Palawan on sen verran kapea victoria vuoren kohdalla, että molemmin puolin vuorta näkyi meri. Palawanin vuoret jatkuvat yhtenä linjana ja Victoria huipulta pystyimme näkemään kaikki lähellä olevat muut huiput. Kun näkee alla olevan tiheän viidakon on vaikea uskoa, että tuolta me juuri tulimme. Meillä kävi taas uskomattoman hyvä tuuri kun saimme olla huipulla aurinkoisessa säässä ilman, että pilvet haittasivat näkymiä. On erittäin harvinaista, että iltapäivällä on selkeää Victoria vuoren huipulla. Kosteus nousee yleensä haittaamaan näkyvyyttä.
Olimme noin tunnin huipulla, jonka jälkeen aloitimme laskeutumisen. Pääsimme kakkosleiriin juuri kun pimeys alkoi laskeutua ja onneksi laitoimee teltan valmiiksi ennen huipulle lähtöä. Syötyämme kömmimme telttaan yrittämään nukkumista. Mahatauti ei ollut vielä nujerrettu ja yöllä jouduinkin etsimään vessapaikkaa otsalampun valossa. Jos ei mahatauti itsessään ole mukavaa niin ei se ole pilkkopimeässä metsässä parempaa... Koko ajan mietit mihin otukseen mahdollisesti törmäät.
Aamu valkeni viidakon ääniin. Linnut ja erilaiset nisäkkäät pitivät kovaa meteliä auringon valon saavuttaessa viidakon tiheyden. Aamiainen ei oikein uponnut mutta jotain piti silti syödä, jotta jaksaisi pitkän laskeutumispäivän.
Alas meneminen oli yllättäen helpompaa kuin ylös kiipeäminen. Ainakin pääsääntöisesti. Allekirjoittanut kyllä luikastui muutamaan otteseen lahjakkaasti mutta onneksi sain pysäytettyä luikumisen samantien. Muuten olisikin tullut kivulias ja pitkä liukumäki. :-)
Olimme takaisin ykkösleirissä noin 5 tunnin kuluttua eli noin 1,5 tuntia nopeammin kuin sama väli meni ylöspäin kiivetessä. Pidimme vain pienen juomatauon ja jatkoimme kohti seuraavaa taukopaikkaa, jossa pitäisimme ruokatauon.
Iilimatoja ei tuntunut olevan ylemmillä rinteillä juuri ollenkaan mutta kun pääsimme taas jokivarteen niin ne hyökkäsivät taas kimppuumme agressiivisesti. Niitä joutui ottamaan irti sääristä melkein koko ajan. Nyt alas tullessamme minulla oli goretex-housut jalassa ja niiden lahkeiden suut eivät juurikaan estäneet iilimatoja vaikka ne olivatkin kireät. Jossain vaiheessa en enää jaksanut nyppiä niitä irti vaan tein sitä vain tauoilla.
Alkuiltapäivästä olimme viimeisessä joenylityksessä ja siitä noin tunnin päästä lähtöpisteessä eli jump pointissa.
Jouduimme odottamaan kyytiä varmaan puolisen tuntia. Emme tällä kertaa päässeet kulkemaan pakettiautolla vaan ahtauduimme kaikki neljä kolmipyöräisen moottoripyörän kyytiin. Jouset natisivat tuskissaan meidän ja reppujen painosta jokaisessa kuopassa...ja niitä riitti koko matkalle takaisin hotellille.
Kiipeilyreissu oli tehty ja hotelliin päästyämme olimme todellakin puhki. Olotila oli "väsynyt mutta onnellinen".
Suosittelen jokaiselle vähintään patikointireissua viidakon rauhaan. On mielettömän hieno tunne olla keskellä ei mitään, luonnonkauniissa maisemissa. Tämän kaltaisilla reissuilla ei ehkä ole kaikkia kaupungin mukavuuksia mutta niiden puutteen korvaa mahtavat kokemukset, joita ei muulla tavoin saa.
Palawanilta jatkoimme idylliselle saarelle pohjoisempaan ja siitä ehkä enemmän toisessa blogissa. Kuvia ainakin tulee galleriaan. Kuvat on otettu loistavilla Olympus Tough TG-1, Tough 820ihs ja OM-D E-M5 kameroilla!
Väsynyt matkailija suunnittelee jo seuraavia matkoja...
